Tämä on jännittävää, mutta samalla niin pelottavaa aikaa. Testi on näyttänyt plussaa, mutta silti sitä miettii kaikenlaista; onko kaikki hyvin ja kestääkö pieni matkassa loppuun asti? Näille asioille saa varmistusta vasta raskausviikon 12 jälkeen ultran myötä – en jaksaisi millään odottaa.
Olen kertonut muutamalle ystävälle, joilla kaikilla on samanikäinen lapsi kuin meidän minimimmi on. Uskon, että kävi miten kävi, niin heiltä saan tuen kaikkeen. Halusin kertoa asiasta niille keiden puoleen voin kääntyä, jos siltä tuntuu – niin ilossa kuin surussakin.
Koko ajan olotila muistuttaa tästä alkavasta matkasta, mutta onneksi olo enemmänkin siedettävä. Toivon, että pääsen yhtä vähäisellä pahoinvoinnilla kuin ensimmäisessä raskaudessa pääsin. Enää ei ole pitkä matka ensimmäiseen neuvolakäyntiin; tuttu neuvolatätsy vastasi iloisesti puhelimeen soittaessani ja muisti meidän perheen sekä esikoisemme. Ihanaa asua pienellä paikkakunnalla, jossa voit jäädä mieleen. Tämä kaikki on niin tuttua, mutta toisaalta kaikki on taas niin uutta.
