Olen jo kaksi viikkoa vanha, vaikka äitini ei sitä meinaa aina uskoa. Olen kasvanut jo puoli kiloa syntymäni jälkeen, joten en ole enää ollenkaan pieni vaan aika iso jo! Jänteväksi tyypiksi ne kuvailee minua päivittäin ja taidan olla heidän kanssaan samaa mieltä – päätä kannattelen hetkellisesti tosi reippaasti ja jaloissani on voimaa enemmän kuin keskiverto pikku pojalla. Yritän katsoa äitiäni silmiin ja sanoa hänelle usein, että minä kasvan jo nyt isoksi pojaksi.
Öisin minua vaivaavat vatsanpurut, jotka sattuvat välillä kamalasti. En voi sille minkään, joten itkuni on kovinkin vaativaa. Äiti minua keinuttaa sylissään ja yrittää myös muilla keinoilla auttaa minua voimaan paremmin. Äiti on tainnut olla välillä aika väsyksissä näiden öiden takia, mutta onneksi isi ja isosiskoni ovat antaneet meidän nukkua vähän pidempään aamulla.
Päivällä uni minulle maistuu erittäin hyvin kun saan olla äitini sylissä tai kainalossa. Ei tämä taida äitiäkään haitata, koska kun raottelen silmiäni kesken unien, huomaan hänen tuijottavan minua hölmön onnellisena. Ollaan väsymyksestä huolimatta aika onnellinen perhe – minun ikioma perheeni.
Tunnisteet: Vauva
