Tämän raskauden aikana olen käynyt jo neljä kertaa ultrattavana, joista viimeisin kerta oli tänään. Synnytystapa-arvioon nakki napsahti esikoisen synnytyksen takia, joten tässä tarkistettiin onko mitään esteitä synnyttää minun toivomuksien mukaan; alatiesynnytys on ehdottomasti ensisijainen toive ja sektiota vältetään viimeiseen asti, vaikka tässä matkan varrella olenkin kärsinyt synnytyspelosta. En kuitenkaan niin kovasti, että tahtoisin parantua tuosta kaikesta niin tuskaisella tavalla kuin sektion jälkeen voi kuvitella olevan – tai sellainen mielikuva itselläni on.
Vauvan koko oli normaali, mutta seuraamme vielä kahden viikon päästä tätä asiaa uudelleen juurikin tuon esikoisen syntymän takia. Ja oma toiveeni oli, ettei lasta päästetä kasvamaan hirveän isoksi, siltä varalta, että hän ei malta tulla tänne viimeistään laskettuna-aikana. Lääkäri sanoi, että voimme näin ehkä tehdä, kun paikat alkavat olla valmiina muutenkin vauvan syntymälle sekä en ole ensisynnyttäjä. Näiden syiden takia käynnistämisen ei pitäisi olla ns. riskitekijä tai aiheuttaa lisäkomplikaatioita. Tämä huojensi mieltäni, vaikka toisaalta uskon tämänkin papusen tulevan hieman etuajassa esikoisen tavoin. Ehkä se on luonnollista, jottei äiti joutuisi niin tukaliin oltaviin, vaikka esikoisen kanssa ei helpolla päästy tästä huolimatta.
Nyt vain odotan joka päivä vauvan syntymää, koska tahtoisin hänet jo tavata ja pidellä sylissäni. En taida raaskia päästää hänestä helpolla irti – aion nauttia tästä niin paljon kuin voin, koska tiedän vauva-ajan menevän yhdessä hujauksessa, jolloin vauvantuoksu ja yövalvomiset ovat muisto vain. Hoidetaan ja pussaillaan esikoisen kanssa vauva puhki; niin kovasti me häntä jo yhdessä odotamme. <3
Nyt raskausviikko 38+1
Tunnisteet: raskaus
